No nyt on päikkärit otettu ja ehditty tehdä paljon muutakin, mm. kirjoittelin kaksi tuntia tätä päiväkirjaa, tallensin oikeaoppisesti ja yhtä klikkausta vaille oli valmis, että olisi siirtynyt tälle sivulle… ja hupsista… tekniikka petti ja koko roska hävisi taivaan tuuliin. Tää on niin tätä. No, ei auta kuin naputella uudestaan. Onneksi tarina on tuttu, tuoltahan se tulee muistien lokeroista.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta siis. Kiva, että päiväkirjani on löydetty, kiitos teille kaikille kommenteista! Ajattelin tosiaan aloitella kertomalla kuinka tähän on tultu, eli kokemuksiani tähänastisesta raskaudestani. Ihmisten kanssa jutellessani olen kertonut, että tosi hyvin on mennyt, mutta näin tarkemmin ajatellen, on aika rankkaakin ollut. Oksennusta, itkua, sairaslomalappua toisensa perään, migreenejä, mielialanvaihteluita, pelkoa, jännitystä, liiallista painon nousua, jalkojen turpoamista, sormien puutumista, itsetuntokomplekseja, mustasukkaisuuskohtauksia. Muttei mitään, joka ei tavallaan kuuluisi asiaan, vauvojen osalta kaikki on mennyt tähän asti hyvin. Ja paljon hyviä juttuja olen itsekin kokenut raskauden ansiosta: paljon uudenlaista välittämistä ja huolenpitoa, rakkautta ja ymmärrystä olen saanut enemmän kuin olisin varmaan ansainnutkaan, tai ainakin enemmän mitä olisin osannut odottaa.

 

Raskaustestin tekaisin lauantaina lokakuun 29. päivä, kun menkat olivat viikon verran myöhässä. En ollenkaan uskonut, että se voisi positiivista näyttää, lähinnä tein testin vain poissulkumielessä. Mutta ei ollut epäilystäkään, etteikö tikku olisi plussaa näyttänyt, ja sitä se näyttää edelleen tuolla vessan hyllyllä… en ole vieläkään raaskinut heittää pois!

 

Menin sitten miehen viereen tikkuni kanssa ja tokaisin olevani paksuna. Romanttisesti ilmaistu… Mies siinä sitten, että täh?, hän kun ei edes tiennyt että olin testiä tekemässä. Seuraavana oli ohjelmassa kilautus kaverille, eli sydänystävälleni, joka kylläkin oli miestä paremmin selvillä tilanteesta ja tiesi sentään, että testi on hankittu ja tekeillä. Siinä sitten puolisen tuntia hikoilin, vapisin ja änkytin puhelimessa ja ystävä hihkui innosta langan toisessa päässä. Itsellä tunteet olivat aika sekavat, en osannut vielä iloita asiasta, joskaan en surullinenkaan ollut.

 

Pari viikkoa pystyin töissä olemaan, sitten alkoi voimakas pahoinvointi ja hirmuinen väsymys. Juoksin tk:ssa omalla lääkärillä puolitoista kuukautta parhaimmillaan pari kertaa viikossa sairaslomalappusten takia, oma lääkäri kun ei pystynyt kirjoittamaan kuin 3 pvää - viikon kerrallaan. Neuvolasta sanottiin, ettei neuvolalääkärikään voi kirjoittaa kerrallaan enempää. Se oli tosi turhauttavaa juoksuttamista ja fiksua olisi ollut varmaankin mennä yksityiselle lääkärille. Mutta olin sen verran heiveröisessä kunnossa, etten jaksanut ajatellakaan kovin monimutkaisia toimintamenetelmiä. Menihän tuo noinkin, vaikka tuskaista oli.

 

Pahoinvointi oli sen verran voimakasta, etten pystynyt jääkaapin ovea avaamaan oksentamatta, saatikka että olisin tehnyt ruokaa. Pelastavaksi enkeliksi tässä kohtaa osoittautui oma äitini, joka teki ja kiikutti minulle päivittäin ruokaa. Kovin olisi tytöllä muuten olleet niukat eväät. Urhoollisesti sitten söin, vaikka aika usein tulivat sapuskat samaa kautta takaisin. Joskus nieleskelin evästä sängyssä kyljelläni maaten, että sain edes jotain pysymään sisällä. Ja välillä heräilin öisinkin oksentamaan, pahoinvointi ei todellakaan rajoittunut klassisesti aamuihin, itse asiassa minulle aamut olivat helpoimpia, illat pahimpia ja siinä välissä vaihtelevaa…

 

Viikolla 12 oli sitten niskapoimu-uä. Sitä pelkäsin etukäteen niin paljon, että taisi muutamat yöunet jäädä väliin. En uskaltanut uskoa, että tuolla masussa oikeasti mitään olisi, veikkasin tuulimunaa, vaikka vatsa jo selvästi pömpötti ja raskausoireita oli tosiaan ”hiukan” ollut. Leikilläni olin tosin ystävälleni, äidilleni ja miehelleni vitsaillut, että varmaan on useampaa tulossa, kun on olo niin huono.

 

Kun kätilö sitten laittoi anturin paikoilleen, en uskaltanut katsoa edessäni olevaa monitoria, pelkäsin ettei näy mitään. Sitten kuulin, kun kätilö sanoi ”arvaas mitä!” Avasin silmät ja näin itsekin: kaksi!!!! Itse asiassa kätilö oli ensin löytävinään vielä kolmannenkin, mutta sitä jännitystä kesti vain hetken kunnes varmistui, että vain kaksi niitä on. Tulevaa isukkiakin taisi hiukkasen jännittää, koska ei alun perin halunnut tulla mukaan tutkimushuoneeseen, vaan jäi odottelemaan aulaan. Kun tuplaosuma todettiin, meni opiskelijatyttö kuitenkin hakemaan iskänkin paikalle. Kovin oli hiljainen mies, ja jälkeenpäin tunnusti, että tippa tuli silmään. Ihmekös tuo…!

 

Tässä vaiheessa pahoinvointi oli hiukan helpottanut ja lähdimme jo keväällä varatulle matkalle Lake Worthiin, Floridaan kolmeksi viikoksi. Siellä meni joulu ja uusivuosi. Matkasta jäi kylläkin minulle aika kurjat muistot, olin kuitenkin aika huonossa kunnossa ja siellä lämpöisessä kärsin hankalista migreeneistä välillä ihan päivittäin. Siinä tilassa olo oli aika turvaton vieraassa ympäristössä ja parasta matkassa taisikin olla se, kun pääsi takaisin kotiin! Täällä Pohjolan ihanassa viileydessä pääparkakin voi taas paremmin, migreeneitä oli vielä tammikuussa pari kertaa, sen jälkeen ei ole ollut lainkaan. Onneksi…

 

Matkan jälkeen menin sitten taas reippaana tyttönä pirteänä töihin. Jaksoinkin olla ihan viikon verran, sitten taas järjetön väsymys pakotti jäämään saikulle. Raskausviikkoja oli siinä vaiheessa kasassa joku 17 ja tunsin itseni ihan luuseriksi, kun taas ruinasin saikkulappuja lääkäreiltä. Onneksi läheiset ihmiset ymmärsivät tilanteeni paremmin kuin minä itse ja pikkuhiljaa aloin itsekin tajuta, ettei tässä nyt tarvitsekaan yrittää mitään työn sankaria leikkiä. Tehköön muut työt, minun on nyt tärkeintä huilia ja pitää huolta siitä, että minä ja valtavaa vauhtia kasvavan mahani asukkaat voimme hyvin. Sillä tiellä tässä ollaan edelleen, tammikuun jälkeen ei ole meikäläistä töissä näkynyt ja sairaalassa lääkäri on uskaltanut kirjoittaa ihan kunnon sairaslomia kerrallaan.

 

Helmi-maaliskuussa aloin olla jo aika paksussa kunnossa, osittain –myönnettäköön- valtavasta ruokahalusta johtuen. Painoa tuli neuvolapunnitusten mukaan parhaimmillaan 1700g/viikko ja olo oli sen mukainen. Turvotukset jaloissa ja käsissä olivat aikamoisia ja edelleen jatkuva (ja koko ajan paheneva) sormien puutuneisuus alkoi noihin aikoihin. En oikein tainnut vieläkään tajuta olevani raskaana, näin itseni muuttuneen vain kamalan lihavaksi yhtäkkiä! Ja siitähän sitten seurasi itsetuntokomplekseja ja mustasukkaisuuskohtauksia omasta miehestä. Olo ei ollut kovin tasapainoinen.

 

Mutta tällä hetkellä olo on mukavampi, tunnepuolella ainakin on tasaisempaa. Vatsa on jo tosi iso ja painaa sisuskaluihin, se tietysti hankaloittaa oloa, kuten myös nuo puutuneet sormet, helposti väsyvä selkä, lisääntyneen painon alla vihmovat polvet jne. Mutta nyt on alkanut valjeta, ettei tämä olotila kenties kestäkään ikuisesti, ja että edessä siintää aika mahtava palkinto. Ja kyllähän näitä vaivoja jaksaa, kun tietää ja toivoo, että vauvat kasvavat ja voivat hyvin, ja syntyvät terveinä ja toivon mukaan ainakin lähestulkoon täysiaikaisina.

 

Mutta nyt tämä nakkisormi alkaa olla niin uuvuksissa, että on aika lopetella tältä erää. Täytyy kyllä sanoa, että tämä uusintakirjoitus sujui huomattavasti ensimmäistä vauhdikkaammin. Kenties tekniikan pettämisestä johtuneen ketutuksen voimasta… Jatkoa seuraa taas tuonnempana!