Kotona ollaan!!! Otin sairaalakassini mukaan aamulla kun lähdettiin NKL:lle kontrolliin ja olin siis erittäin hyvin varautunut jäämään sisälle. Tällä viikolla on ollut ihan kiitettävästi menkkamaisia supistuksia monta, monta kertaa päivässä ja ajattelin että siellähän makaan sitten ja jarruttelen. Mutta ei. Kohdunkaula oli kyllä lyhentynyt ja pehmentynyt, mutta lääkärin mukaan ei ole syytä ottaa sen rauhallisemmin kuin tähänkään asti. Ja nyt on jo viikkojakin kasassa sen verran runsaasti, että ei varmaankaan enää yritettäisi jarrutella jos päättäisivät alkaa syntymään.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sen verran jännitti uusi miljöö ja lääkäri, että kun kysyi onko vatsan alueelle tehty leikkauksia, vastasin joo! Olin sanomassa jo että umpisuoli on leikattu, mutta sitten sentään tajusin, etteihän minulta ole mitään leikattu, vaan äidiltäni……. Hölmökö, minäkö? Ei kai, ainakin tunsin itseni todella fiksuksi tuossa tilanteessa. Vauvojen kasvu oli selkeästi hidastunut. Kun viimeksi huideltiin käyrien yläpuolella, nyt oltiin hiukan keskikäyrän alapuolella. Ei silti syytä huoleen, lääkärin mukaan viikon 30 jälkeen näin usein käykin, kun tila alkaa käydä ahtaaksi. Tällä hetkellä mukulat ovat taas aikalailla samaa kokoa, tästä kertoivat sykkeetkin, tosi yhteneväiset olivat. Ja vilkkaanlaisesti liikkuivat uä-anturin alla, mutta sen osasin arvatakin, siihen malliin on tuo vatsa muljahdellut.

 

Helpotuksesta huokaisten lähdimme äippäpolilta ja menimme kaffelle Naikkarin suureen ja hienoon kafeteeriaan. No ei ollut ainakaan suuri, eikä niin ihmeen hienokaan, mutta mahantäytettä löytyi kuitenkin. Vähän aikaa jaloiteltiin ulkona ja sitten jäätiin ala-aulaan odottelemaan sightseeing-kierrosta synnytysosastolla. Kätilö nouti meidät ja muun ryhmän siitä ja sitten lähdettiin katsastamaan paikkoja. Ensitunnelma osastosta oli aika ankea, mutta synnytyshuone oli ihan mukiinmenevän näköinen. Itse asiassa aika kodikas. Kyseisessä huoneessa oli kylpyamme, muissa huoneessa suihku-mahdollisuus (kaikissa?). Kätilö antoi mahdollisuuden kokeilla halukkaille ilokaasua ja minähän sitä sitten kokeilin. Ja kyllä se rentoutti vaikken siitä montaa hönkäisyä ottanutkaan. Vaikutus oli aika lyhytaikainen eikä ainakaan noin vähästä tullut huonovointisuutta tai päänsärkyä. Nyt olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ilokaasu on minun juttuni. Aqua-rakkulatkin alkoivat kiinnostaa nyt kun sain niistäkin vähän lisää tietoa. Nyt olen sen verran viisaampi niiden suhteen, että tiedän että ne laitetaan siis siihen kohtaan jossa kipu tuntuu. Ja vaikutus voi kestää parikin tuntia. Ja vaikutusmekanismi menee jotenkin sillä viisiin, että rakkuloitten laittaminen aiheuttaa nopean kiputuntemuksen jolloin supistuksen aiheuttama hidas kiputuntemus ei enää tunnukaan. Vaikuttaa siis hermoihin jollain tavalla. Kysyin jonkin kysymyksen kaksosiin liittyen ja kätilö kysyi, että siis odotatko sinä kaksosia? Olisi ollut kuulemma ihan oma tutustumiskierros kaksos-odottajille… No, hyvä kuulla tuossa vaiheessa. Vaan eipä hätiä, tiedän kyllä aika paljon muutenkin, kun on tässä tullut lueskeltua ja otettua selvää. Ja eiköhän loput selviä sitten viimeistään kun mennään synnyttämään. Mieltä kuitenkin rauhoitti paljon kun näki paikat ja systeemit. Ei enää tunnu niin pelottavalta ja epämääräiseltä. Synnytyssalista oli etukäteen jotenkin sellainen käsitys, että olisi enemmän leikkaussalimainen. Mutta ei tuo ollut ainakaan yhtään. Vai tuleeko tässä vielä joku yllätysmomentti, että kaksoset synnytetään enemmän leikkurin näköisessä salissa…? Porukkaa synnytyksessä on ainakin paljon enemmän mukana kuin yksöissynnytyksessä, mutta päätän ottaa sen asian vain lisää turvallisuutta tuovana tekijänä. Sillä siksihän ne siellä ovat: kätilö, avustava kätilö, 2 synnytyslääkäriä ja vielä takapäivystäjä +tietysti jokunen opiskelija (joita minulle yleensä aina siunaantuu, varmaan ihan siitä syystä että auliisti aina annan luvan tulla mukaan ehkä pienenä korvauksena siitä, että itsekin olen ollut aikanani opiskelijana terveydenhuollossa ja päässyt näkemään ja oppimaan paljon myötämielisten potilaiden/asiakkaitten ansiosta). Ei voi oppia jos ei näe, eikä tietää jos ei tiedä. Isien lepohuone katsastettiin vielä lopuksi, sieltä löytyi mikrokin, joten taidanpa vielä pakata sairaalakassiin kauratyynyn, niin voi isukki  käydä sitä lämmittelemässä ja sitten lievitellä sillä selkäkipujani.

 

Mutta kaiken kaikkiaan, nyt on luottavainen ja hyvä mieli! Ja sen kunniaksi poikkesin sen verran tiukasta sokerittomuus-linjastani, että ostin ja söin Classic-jäätelön, sellaisen mintun makuisen. Ja oli hyvää J J J. Siitäpä tulikin mieleeni, että lääkäri kehotti paastoverensokeria kontrolloimaan neuvolassa varmuuden vuoksi, kun oli silloin sokerirasituskokeen yhteydessä raja-arvoilla. Että sitä sitten vaikka huomenna pirahuttelemaan…

 

Voi tätä levotonta ja turvonnutta oloa! Ihanaa kun on niin kesäinen ilma, mutta toisaalta olisi kyllä ehkä helpompi olla jos olisi vähän viileämpää. Onneksi meillä on toi parveke ja vielä sellaiseen suuntaan, ettei aurinko paista sinne kuin aamulla. Siellä on nyt tullut istuskeltua ja peräti niin paljon jaksoin tänään kotitöitä tehdä, että pyykit pesaisin. Siellä nekin nyt liehuttelevat partsin nurkassa. Ja orvokit kukkii ja ovat sieviä, palautetta tuli jo naapuriltakin kuinka kauniita ovat.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sain sitten varattua sen tutustumiskäynnin sinne Naistenklinikalle, joten nyt ei kun torstaita odotellessa… on jännä päivä tiedossa, kun ensin on kontrolli ja sitten vielä tutustuminen. Toivottavasti sen jälkeen mieli on vähän rauhallisempi. Puhelimessa ainakin sain ihan ystävällistä palvelua, joten eiköhän ne sielläkin ihan ihmisiä ole ja asiakaskin varmaan saa olla ihminen pelkoineen kaikkineen.

 

Pari tuntia vielä ihmetellään koiran kanssa kotona, sitten tulee Mies töistä ja koira pääsee uimaan. Siitä tulee varmaan vielä aika vesipeto, kunhan vedet hiukan lämpenevät. Viime kesänä kun se oli vielä ihan pieni, totuttelin sitä veteen nakinpaloilla houkuttelemalla. No nyt ei tarvitse houkutella, siellä se kahlailee ja polskii ihan omasta aloitteestaan kuin vanha tekijä. Kiva katsoa kun toinen on riemuissaan!

 

Maha painaa jo aika lailla. Vaan ihmekös tuo, siellähän on arviolta viitisen kiloa vauvoja… Vessassa saa juosta vähän väliä. Mutta tuossahan tuo on lähellä, eipä tästä kotinurkista tule kovin pitkälle lähdettyä. Kuinkahan jalat kestää torstaina, kun reissussa menee melkein koko päivä. Voi taas illalla ihastella norsumaista turpeutta…

Ulkona on tosi komee ilma, istuskelinkin jonkin aikaa parvekkeella kirjaa lukemassa, mutta kuinka ollakaan sitten yllätti uni. Kellahdin kyljelleni meidän kahden istuttavaan puutarhakeinuun ja nukahdin tosi sikeeseen uneen pelkkä paituli ja tiätty alkkarit ja rintsikat (jottei tulis riippiksiä J) päällä. …ja heräsin jonkin ajan päästä hiukkasen puutuneena. Ihmeen pieneen tilaan sitä kuitenkin saa laskostettua tämän 95 kiloa elämäniloa!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aamulla oli pakko lähteä vähän kauppoihin kiertelemään, kun alkoi taas nämä kotiseinät kaatuilemaan päälle. Taisin siellä pari tuntia hipsutellakin ja sitten oli pakko tulla kotiin kun jalat ei enää jaksaneet. Ja ihmisiä alkoi kerääntyä liikaa …ne tuijottaa… Vaikka yritän olla välittämättä, välitän silti, enkä tykkää että maha herättää niin suurta huomiota. Minun mahani, mitäs siinä tuijotatte! Onneksi olen aamuvirkku ja liikkeellä jo siihen aikaan kun suuri osa ihmisistä vasta pyyhkii rähmiä silmistänsä.

 

Jotain pientä ostettavaa löysinkin, kosteusvoiteita, sellasen sievän sydämenmallisen lautasen (halvalla tiätty) ja Anna Erikssonin vanhan levyn vitosella. Sitä kuunneltiin aikoinaan paljon töissä ja kai siltäkin ajalta sitten jäi hyviä muistoja, kun ihan piti vanhojen aikojen kunniaksi levy ostaa…

Löysin myös äitienpäivälahjan …itselleni… Joko nyt voin laskea itseni äidiksi ja odottaa huomionosoitusta äitienpäivänä? Mielestäni kyllä ja niinpä vihjaisinkin Miehelle, että sellanen pieni korurasia olis Sokkarilla, eikä maksakaan paljoa. Katsotaan nyt sitten mitä äitienpäivä tuo tullessaan. Mutta nyt mua lähdetään ulkoiluttamaan (se Miäs J!) ja taidanpa päästä ihan johonkin syömäänkin joten päätänkin tällä erää täältä tähän!

 

Hui kauhistus. Aquarakkulat, epiduraali, kylpy, pallo, suihku, kipulääkkeet, sektio… kaikki yhtenä suloisena sekamelskana päässäni. Sormet niin turpeina ettei kunnolla koukkuun saa. Ja neuvolassa kysyi terkka, että merkataanko turvotus yhdellä vai kahdella plussalla. Merkkaa ainakin kolmella! Kahdella laittoi. Kehui kuinka hyvin olen valmentautunut synnytykseen. Miten juuri nyt ei yhtään tunnu siltä. Toivottavasti siihen on vielä aikaa… ainakin kuukausi. Ja toivottavasti saan synnyttää alakautta. Kunpa tuo b-vauvakin kääntyisi perätilastansa raivotarjontaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensi viikolla siirrytään turvallisesta kotisairaalasta kontrolleihin suureen maailmaan, Naistenklinikalle. Se on yksi niistä etapeista, joita on odotettu kauan ja hartaasti. Ja kohta siellä ollaan. Näin kaukaa ajatellen se vaikuttaa tehtaalta… olenko siellä vain yksi poksahtava pallero muiden joukossa, vai olisiko sielläkin henkilökunnalla aikaa… minullekin. Ja minun lapsilleni? Jännittää kovasti, mutta sehän on tapani valmistautua asiaan kuin asiaan. Se pakottaa tutkimaan ja pohtimaan, ottamaan selvää, että saan mielenrauhan ja sitten selviän, todennäköisesti kuitenkin ihan hyvin. Mutta nyt on tämä levoton kutkutusvaihe. Öisinkin herään miettimään…

 

Ja mitäs sitten kun työ on tehty ja vauvat maailmassa, entä jos tuleekin sellainen olo, että haluais laittaa ne takaisin sinne mistä tulivatkin… Onhan tämä kuitenkin aika helppoa, saapastella ympäriinsä isoine mahoineen. Saa nukkua kun väsyttää, syödä kun on nälkä. Entä jos en osaa niitä hoitaa ja imettää. Mitäs jos ei tästä tulekaan yhtään mitään…

 

Ensi viikolla soitan ja varaan ajan uudella hienolla nimelläni (me mentiin naimisiin!) tutustumiskäynnille synnytyssaliin. Ehkä kaikki selkeytyy, kun asiat konkretisoituu. Ja torstaina menen sinne äippäpolille pitkän kysymyslistan kanssa ja kysyn taatusti kaikki mieltä vaivaavat asiat pois. Enkä suostu lähtemään sieltä, ennen kuin joku ehtii vastaamaan kysymyksiini! Kyllä tämä tästä.

 

(5.5.06, 32+3)

No nyt on hampaat puts ja plank! Käväisin tuossa aamutuimaan hammashoitajan käsittelyssä, poisteli hammaskivet ja kehui, että ikenet ovat aika hyvässä kunnossa ottaen huomioon vallitsevan tilani. Kertoi, että joillakin odottavilla äideillä ikenet ovat tosi huonossa kunnossa ja veri lentää pienimmästäkin kosketuksesta. Kiva kuulla, että on olemassa raskausvaiva, jolta minä olen säästynyt!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuinka ollakaan hammashoitajankin kanssa tuli puhetta raskauksista, ja hän kertoi tyttärensä syntyneen rv:lla 30+3. Meikäläisellä on tänään just tasan sen verran kasassa ja sanoinkin, että älä pelottele! Täti taisi säikähtää, että oikeasti pelästyin, vaikka tarkoitin ihan huumorilla. Kovasti alkoi selitellä, että eihän hän sillä… Mutta hyvin kuitenkin tyttärensä oli jo siinä vaiheessa pärjäillyt.

 

Nyt onkin edessä pitkä yksinäinen päivä, ilta ja yö, kun mies on juhlimassa synttäreitään kuumailmapalloilun merkeissä ja jatkoineen kaikkineen venähtänee huomisaamuun. Yritin itseäni piristääkseni käydä hammasoperaation jälkeen kaupoissa kiertelemässä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Kunto on sillä mallilla, että aika nopeasti teki kotiin takaisin mieli. Karmea nälkäkin… Kova shoppailuvimma olisi, mutta kun kaupoissa tavaroita katselin, tulin siihen tulokseen, etten taida tarvita mitään. Sitä paitsi minusta on tainnut tulla entistä pihimpi (jos mahdollista), mikään ei saisi maksaa mitään… Katselin Sokkarilla sellaisia Primavera-lautasia, jotka ovat S-etutarjouksessa. Olin ajatellut, että sellaisia voisin jokusen ostaa, niin tulisi otettua tuolta kaapin hyllyltä käyttöön samaa sarjaa olevat, aikanaan lahjaksi saadut teekupposet. Mutta, mutta… sinnehän nuo jäivät kaupan hyllylle. Ei sietänyt sielu maksaa yhdestä lautasesta melkein kahdeksaa euroa. Sitä paitsi olisin kuitenkin heti rikkonut ne, nämä töppösormet kun alkavat olla aika onnettomassa jamassa ajatellen minkäänlaista hienomotorista työskentelyä. Ja niitä liitoskipuja on alkanut olemaan (niitä kai nämä ovat), käveleminen on välillä aikamoista kingertämistä, kun häpyliitos juilii, samoin lonkat ja SI-nivelet selässä. Mutta kun liikkeelle pääsee, kipu yleensä vähän helpottaa. Alku aina hankala!

 

Nimimerkki Minna kyselit mahdollisesta identtisyydestä ja siihen vastaan että todennäköisesti ovat identtiset nämä minun pienokaiseni. Yhteinen istukka on ja yhteinen vesikalvo, mutta suonikalvoraja on nähty, eli niitä olisi siis molemmilla omansa. Tosin jossain vaiheessa eräs lääkäri ei sitä suonikalvorajaa siellä nähnyt ja sai minut koko päiväksi ihan pois tolaltani  kun tiedän että riskit ovat silloin isommat. Seuraavalla kerralla oli eri lääkäri ja jo löytyi taas kalvoraja, jonka kätilökin oli aiemmissa kontrolleissa nähnyt. Helpotti. Eli näemmä sama tilanne on kuin sinullakin!

 

Pääsiäisenä käväistiin moikkaamassa reilun kuukauden ikäistä kummityttöäni. Hänen äitinsä mielestä oli hupaisan näköistä, kun pitelin lasta sylissä ja lapsen alapuolella valtavana pallona oli tämä mahani, jossa piileskelee lisää lapsosia. Ystäväni lapsenkäsittelyä katsellessani tuli itselleni tosi epävarma olo. Hän käsitteli tyttöä varmoin ottein ja kuinka ollakaan minun sylissäni alkoi huuto… Sanoinkin Miehelleni kotimatkalla, että mitähän tästä tulee. Mies rohkaisi sanomalla, ettei hän ymmärrä miksi edes mietin tuollaisia, kun hänestä näyttää, että käsittelen niin tottuneesti muidenkin lapsia. Kiva että ulospäin näyttää siltä… Olenhan minä siskoani hoitanut 12 vuotta sitten ja jonkin verran pidellyt ystävien lapsia, mutta silti tuntuu, että kuinka sitä sitten osaa. Mutta osaa kai sitä kun on pakko!

 

Viimeisen viikon aikana olo on muuttunut selvästi hankalammaksi. Vauvelit kasvavat aika vauhdilla, yhteensä noin puoli kiloa/viikko, joten mikäs ihme se on, jos vähän on tukalaa. Toivottavasti vauvat voivat paremmin kuin minä. Välillä tuntuu tosi kipeältä vasemman rinnan alla, joku siellä kai tunkee päätänsä keuhkopussini läpi. Tai jotain… Ja tämä sormioire on pahentunut huomattavasti. Nyt sormet ovat töppö-kunnossa tyviniveleen saakka. Onneksi olen jaksanut käydä vielä melkein päivittäin sellaisilla max. parin kilometrin kävelyillä. Mies yleensä lähtee iltaisin ulkoiluttamaan koiraa ja minua. Kahdestaan koiran kanssa en mielelläni käy kovin pitkillä kävelyillä, on turvallisempaa kun on seuralainen mukana.

 

Kohta voisin alkaa leipomaan synttärisyötävää isännälle. Saa sitten vaikka aamupalaksi, kun könyää kotiin huomenissa… Sellaisen pashakakun ajattelin pyöräyttää näin pääsiäisen jälkitunnelmissa ja sitten kinkkupiirakan. Jälkimmäisen leivoinkin tässä yhtenä iltana ja hyvin teki kauppansa. Joten otetaanpa uusintana, joskin hieman eri täytteellä. Tästä tulee vielä parempi!

 

Ja maanantaina olisi sitten klo 7.15 sokerirasituskoe terveyskeskuksessa. Varasin oikein ajan kun ajattelin, että siellä varmaan on aamusella kaikki mummelit pissipurkkiensa kanssa. Oliko rumasti sanottu… mutta siis lähinnä tarkoitan, etten paljon ylimääräistä viitsisi odotella, kun pitää olla 12 tuntia syömättä JA JUOMATTA! Mahtaa olla kurkku karheana. Hampaat saa kuulemma pestä, kunhan ei niele siinä samalla vettä. Sitten otetaan ensin paastoverinäyte, sitten saan juotavaksi 300ml jotakin litkua ja sitten taas yhden ja kahden tunnin kohdalla otetaan näytettä. Ja sen jälkeen homma onkin selvä ja voin lähteä hoipertelemaan kotia kohti. On varmaan syytä ottaa jotakin evästä ja juotavaa mukaan, että selviän takaisin pyörtyilemättä.

 

 

”Numero yhdeksäntoista makuuhuoneessa kaksosten äiti makaa valveilla vuoteessa. Hänen miehensä nukkuu rauhallisesti, ja hän makaa liikkumatta miehen vieressä sulkeutuneena tietoisuuteen täydellisestä nautinnosta, ajattelee aikoja jolloin näin ei ollut, aikoja jolloin heidän yhteisissä hetkissään oli mukana varjo, tapahtumatta jääneen asian varjo, se varjo että suvulla oli huono käsitys heistä, hänestä.

  Hän sivelee pientä vatsaansa ja muistaa ajan jolloin se oli kipeä asia, itkua herättävä asia.

  Rukouksia herättävä asia.

  Hän nykäisee vatsansa ja lanteittensa hiukan velttoa ihoa, kuljettaa peukalonsyrjää pienissä kohoumissa ja polvekkeissa, merkeissä siitä mitä hänen vatsassaan kerran oli, siitä mikä paisutti ja pingotti hänen vatsansa.

  Hän muistaa sen painon, sen suunnattoman koon, hän muistaa ihmeen kun hänen ruumiinsa muuttui antaakseen tilaa uudelle ihmiselle, kahdelle ihmiselle.”

 

”Hän muistaa kuinka vaivalloista se aika oli, liikkuminen otti kipeää, uni katkeili, tunne oman ruumiin suunnattomuudesta oli kaikenkattava, hän halusi että se kaikki olisi ohi mutta pelkäsi loppuvaihetta. Hän muistaa kuinka hänen miehensä levitti isot kätensä hänen vatsalleen peukalo peukaloa vasten eivätkä pikkurillit yltäneet hänen lonkkaluittensa lähimaillekaan. Miltä tuntuu mies oli kysynyt, miltä tuntuu olla niin uusi ja erilainen? Hän oli vastannut minä tunnen itseni imettäväiseksi ja mies oli nauranut ja sanonut mutta niinhän me olemmekin, ihmisethän ovat imettäväisiä. Ja hän oli sanonut ei, en minä tarkoita, eikä ollut osannut selittää mitä oli tarkoittanut, että hän tunsi itsensä joksikin perhanan elefantiksi, valaaksi, suunnattomaksi ja mahtavaksi, pallomaiseksi mutta myös ettei hän tuntenut itseään ollenkaan ihmiseksi vaan eläimeksi, paljon itseään suurempaan kehityskulkuun kytketyksi, enemmäksi kuin yksi ihminen, hän tarkoitti että tunsi kuuluvansa johonkin lajiin, johonkin mitä luonto teki hänen valtansa ulottumattomissa.”

 

Nämä lainaukset nappasin Jon McGregorin kirjasta Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää. Kirjailin ne tähän ylös, kun kalskahtivat niin tutuilta. Aika hauska juttu, kun kirjailija on kuitenkin mies. Hyvä ja aika oikeaan osuva mielikuvitus on hänellä…